Onko kompleksisuus, johtaminen ja työn ilo mahdoton yhtälö? Vuosikymmenen alussa nousi puheisiin käsite kompleksisuus, yksinkertaistaen kytköksellisyys, joka pohjautuu ajatukseen, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Miten johtamisen pitäisi huomioida kompleksisuus?
Miten työn tekemisen ja johtamisen pitäisi huomioida kompleksisuus, kun lähtökohtana on, ettemme voi hallita sitä. Olemme tienhaarassa: jatkammeko organisaatiomallien ja prosessien hiomista yhä virtaviivaisemmiksi vai päinvastoin, etenemmekö kahlitsemattomien mallien ja vähemmän kontrollin tietä? Vai yhdistelemällä näitä?
Jos yrittää hallita kompleksisuutta, sen kisan häviää. Kompleksisuuden hyväksyminen auttaa toimimaan vapaammin ja vähemmällä kontrollilla. Jatkuva uudelleen organisointi on väärä kahva. Rakenne tai prosessi harvoin saa meidät liikkeelle. Ihmiset ja ilmapiiri saavat.
Miten kompleksisuutta työympäristössä johdetaan? Mitä enemmän vene keikkuu tai soutumatkan päämäärä on sumussa, sitä enemmän tarvitaan luottamusta itseen, työkavereihin ja esimieheen. Jaettua kunnianhimoa ja uskoa siihen, että kestävä asiakasmenestys ei synny pelkillä prosesseilla. Silloin fokus on tekemisessä ja pakolliset hallinnon hommat hoidetaan miniajassa. Luottamus on ikivanha asia ja keskinäisten onnistumisten happi. Luottamus itseen ja muihin. Ilmapiiri on sen paljastavan kaunis tai karu kuva.
Lue myös Kognitiivinen ergonomia ja vuorovaikutus
Miten esihenilö voi osaltaan rakentaa luottamusta?
- Hankkimalla ja vaalimalla osaamista, kehittämällä sitä yhdessä porukan kanssa, uskomalla näkyvästi, että se vie meitä eteenpäin.
- Empatialla, tunnistamalla esteitä ja ennakoimalla avuntarvetta henkilötasolle asti.
- Ruokkimalla rohkeaa kokeilua, järjestämällä sille juhlapuheiden sijasta happirikkaat olot arjen työn keskelle.
- Rakentamalla omalla esimerkillään ilmapiiriä, jossa juodaan kuohuvaa ja kaadutaan saappaat jalassa, ja aina pystyssä päin. Kokeilun kaveri on rentous – poikkitieteellisyys ja epätäydellisyys ovat sen serkkuja. Rentous ei ole epäammattimaista.
- Unohtamalla luutuneet käsitykset oikeasta ja väärästä, hyväksymällä raikkaat allianssit ja uudenlaiset ”jing&jingit”. Silloin ollaan turvallisen kaukana lahkolaisuudesta, joka vannoo päättymättömän hiomisen tuovan täydellisyyttä – ja palkinnoksi menestystä.
Ei niin vaikeaa, ettei sitä voisi oppia valmennuksissa.
Ei valmiita reseptejä ja timmeiksi treenattuja prosesseja? Itse luotua epätäydellisyyttä? Nyt joku sanoo, että mitä siitäkin tulisi. Joka päivä jonkun työpöydältä viedään vanha reseptivihko ja luotetaan, että jatkossa ammattilainen osaa tunnistaa millainen menu nyt tarvitaan. Hetken ollaan hukassa, mutta matka jatkuu.
